Onpa taas jotenkin hankalaa aloittaa kirjoittamaan omista haaveistaan ja unelmistaan ja toiveistaan ja suunnitelmistaan..

Mies on sanonut haluavansa lapsia nuorena, ja kokee olevansa siihen nyt valmis, noin 21-vuotiaana. Mutta vain jos minä olen valmis. Tavallaan koenkin olevani valmis.
    Siis ei nyt niin ettenkö haluaisi lapsia, ja vieläpä hänen kanssaan, vaan se pelko että jos minusta tuleekin samanlainen ämmä kuin omasta äidistäni.. ? Käyttää lastaan pelinappulana, vääristelee asioita, mustamaalaa ihmisiä ja varsinkin sukulaisia ja lapsen isää (lapselle tietysti), syyllistää, kiristää, pakottaa, uhkailee, manipuloi.. Listaa voisi jatkaa about loputtomiin.

Itse en äitiäni arvosta, mitä nyt on sen verran aikaiseksi saanut että hänen piinattuaan minua aikansa on minusta kasvanut itsenäinen ja suhteellisen vahva nuori nainen. Itsestäni olen ylpeä, en äidistäni. Minähän sen kestin. En vain haluaisi että omat lapseni joutuisivat kokemaan saman.
Ja kyllähän äitini säästi minulle tilille rahaa monta tuhatta euroa. En vain kertaakaan ole tullut hänelle kertoneeksi että olen ottanut kyseisen tilin kokonaan itselleni, häneltä käyttöoikeudet pois ja vaihtanut vielä tilinumeronkin (joskin vahingossa, en tullut ajatelleeksi että numerokin vaihtuu kun vaihtaa tilin tyyppiä käyttötilistä säästötiliksi :'D).. ;)

Mies tuossa pisti viestiä että puolisen tuntia menee ennen kuin tulee kotia. Ja tarkoitus olisi kirjoittaa tämä ennen sitä.. Mutta on vain niin paljon ajatuksia joista haluaisi kirjoittaa tänne.

Mitä jos en voikaan saada lapsia? Kuinka paljon e-pillerien aikaisempi käyttö vaikuttaa raskautumiseen, kun ne nyt on jo lopettanut?

Haluan niin saada pienen, tuhisevan, omaa lihaa ja verta olevan (sinappi-)käärön syliini.
Ja vieläpä Miehen kanssa. Meilläkin nyt on sellainen tilanne päällä ettei varmaan pariin kuukauteen uskalla kortongeista luopua.

Halua olisi, tahtoa myös, epäilys vain painaa. tavallaan. Siis itsestäänselvyys se on että jos on lapsi tullakseen niin tulkoon! Mehän valmistamme itsemme siihen siinä saamarin lyhyessä ajassa (9 kuukautta ei ole mielestäni aika eikä mikään), yritämme luoda hänelle suopeat olosuhteet elämän aloittamiseen ja varmasti rakastamme häntä.

Synnytyksen jälkeinen masennus? Entä jos olen yksi heistä, joille tämäkin tapahtuu? Jos epäonnistun, lapsestani kasvaa (jos nyt mitään lasta tulee, jos mitään lasta saan kasvattaa) jotain ihan muuta kuin mitä äidit lapsistaan haluavat? Siis näin minua pelottaa.

Tiedän, "olet vielä liian nuori", "lapsi rajoittaisi sinun elämääsi", "et sä edes osaa mitään vaippaakaan vaihtaa", "miten sä kuvittelet lapsen kasvattavas", "tehän ootte vasta hetken tuntenukki sen Miehen kanssa".. Mutta jos tunnen että tämä on oikein, niin mitäs vittua te siinä yritätte minulle "järkeä" puhua. Minun elämäni tämä on (vaikkakin sangen lapsellisesti taas sanottu), ei teidän. Jos jotain kaipaan niin neuvoja, apua käytännön asioissa, kannustusta ja myönteisiä kommentteja, en epäkohteliasta käytöstä, ilkeitä sanoja enkä varsinkaan selän kääntämistä juuri silloin kun sitä apua kerrankin suostuisin ottamaan vastaan!

Kiitos ja kumarrus, tältä päivältä onkin hyvä lopettaa tähän.
Ja olisin kiitollinen jos osaisitte auttaa minua kysymysteni kanssa, jutella kanssani kaikesta asiaan liittyvästä, vaikka vähän aiheesta ohikin :)